Taidekriitikko Ramón Caballero

 

 

 

Käänteitä Jorge Restrepon taiteilijan uralla

 

Eräässä mielessä taide sysää liikkeelle kehityksen katsojassaan: sen aiheuttama ensimmäinen - ehkä hätkähdyttäväkin - tunnereaktio johtaa intuitiiviseen ja älylliseen valpastumiseen ja vapauttaa hänet tunteesta, että "pitää nostaa kädet ylös, kun ei kuitenkaan ymmärrä". Tämä mielen prosessi auttaa ylittämään luovuttamisen kynnyksen, itse asiassa se vihjaa, että tunne, ettei ymmärrä jotakin oleellista, on juuri tie sen oleellisen ymmärtämiseen! Pysytteleehän teos kuitenkin taiteen koodien - muodon - puitteissa. Voidakseen vaikuttaa katsojaansa taideteoksessa pitää olla tuttuja elementtejä, mutta sen täytyy pystyä myös venymään siirtymiin ja poikkeamiin, jotta siinä olisi tuoreutta, sisäistä suuntaa ja omavaloisuutta samaan aikaan. Sen teho perustuu siihen, että sisällöllinen merkitys ja ulkoinen muoto ovat keskinäisessä tyylillisessä kytköksessä toisiinsa ja että se kytkös pystyy laajenemaan, supistumaan ja muuttumaan tietyissä rajoissa. Jos tämä ei tapahdu, puhutaan mieluummin oikullisesta sattumasta.

 

Black Moons-sarjassaan (2007-08) Jorge Restrepo on saavuttanut tämän. On ilmeistä, että hänen tietoinen pyrkimyksensä vuorovaikutteisuuteen on johtanut hänet tähän selkeään, mutta vankkaan graafiseen taitavuuteen. Jo hänen alkukautensa teoksissa tämä tähtäys monikielisyyteen oli nähtävissä. Siitä saattoi aavistaa, ettei hän tulevaisuudessa pyrkisi tyylin täydellisyyteen, vaan pikemminkin monimuotoisuuteen: kuvallisuuteen, ekspressionismiin, abstraktiin, geometriseen, lyyrisyyteen, jne. Ajan mittaan tämä sekamuotoisuus on matkannut eri tyylien sopuisassa yhteiselossa ja suotuisten tähtien alla päätynyt onnekkaaseen päämäärään: toteutuneeksi kollektiiviseksi taideteokseksi.

 

Palatkaamme Black Moons-sarjaan. On helppo havaita, että kun on kyse pintatasosta, Restrepo työskentelee negatiivi-käsitteen kautta. Se kätkeytyy hänen toisaalta ekspressiivisyyttä, toisaalta tiukkuutta hipovaan perussuunnitelmaansa. Uran alussa hänen teoksensa olivat joko ryhmä kasvoja pienessä tilassa nopein vedoin maalattuina tai joukko piilossa olevia (ja tatuoituja) kasvoja paksun tekstiverhon takana. Vuotten mittaan ilmeni, että Mondrianin vaikutus näkyi vahvana noissa kasvonpiirteitten täyttämissä ahtaissa kentissä. Kätkeytymisen tie oli siinä: luonnonmukainen väistyy luontevan tieltä, pinnat ovat kuin viisikulmioita. Epäilemättä teosten ennen Black Moons-sarjaa oli läpäistävä tämä vaihe; ja jos kokeilujen lukumäärän voi katsoa vahvistavan tätä arviota, riittäköön, kun sanotaan, että niitä oli riittämiin.

 

Tarkasteltaessa tätä sarjaa on kiinnitettävä päähuomio rakenteen yksityiskohtiin, ennen kaikkea hänen kuvalliseen kieleensä, ensimmäisenä hänen "radioaktiiviseen" ohjelmaansa.

Siinä tilan ylivalta korvautuu hyvin pian hyppäysten, möhkäleitten, halkeamien ja pohjalaattojen hurjalla pyörteellä, tihempänä keskiössä, sitten kadoten uskomattomiin kohoumiin ... ja sitten herkkä, valkea, tyhjä tila, jo liikkumaton johtuen paperin reunoista. Keskiöön palatessa törmätään monikulmioiden ja irrallisten säikeiden kuvioon, jotka - jos ne olisivat pyöreämpiä - toisivat väistämättä mieleen jonkin Modiglianin kuvallisen soinnin, tai maltillista Malevichiä, tai Vantergeloon vähemmän matemaattisen Variantin (1939). Jotakin Georges Mathieulta on myös tässä "kuun" maisemassa - varmaankin merkit ilmeettömillä taustoilla, jotka muistuttavat paperille vetäistyjä paksuja nimikirjoituksia.

 

Tämän näkee teosten ydinkohdissa, kun taas perustasolla näkee jotain muuta. Hänen grafiikkansa viittaa Ernstin surrealistisiin piirroksiin, tai jos ei niihin, niin tarrojen käyttöön, mikä taas hyödyntää kollaasi-tekniikkaa. Kaikesta huolimatta ei voi unohtaa, että Black Moons-sarjassa kaikella "omaksutulla" on vastakohtansa. Erot. Jotakin mitä ei ole ennen ollut.

 

Symbolisuus on näin ollen avoinna yleisön mielijohteille. Katsoja voi nähdä kuvissa ilmakuvia sodan runtelemasta kaupungista, raunioituneita noen mustaamia katuja; tai pukeutumispöydän, joka on unohtunut mellakan tiimellyksessä; tai sellaisen henkilön sisäisen maailman, jonka lapsuuteen kuuluivat pikemminkin rankat alkuaskeleet taiteilijan uralla kuin lempeät kehtolaulut.

 

Joka tapauksessa on pitkä matka taiteellisen viestinnän alun ja sen lopputuloksen välillä; siksi on pakko olla eri mieltä niiden kanssa, joiden mielestä teoksen merkitys on vain yhdessä sen syntyprosessin osatekijässä. Varmaa on, että merkitys on jotakin, mitä tapahtuu koko sen syntyprosessissa ja joka viestii, että taiteilija, teoksen tavoite ja katsoja vasta yhdessä muodostavat teoksen merkityksen. Tietyssä määrin me katsojat olemme se merkitys:

Teoksella on aihe, mutta sen tavoite on signaali. Teoksen merkitys on yhdistää objektiivinen ja subjektiivinen. Black Moons-sarja toteuttaa tämän: sillä on syvällisempi merkitys, jonka vain me voimme sille antaa ja jonka vain se voi antaa meille. Vuoropuhelua, toden totta.

 

Mutta mitä Black Moons sitten oikeastaan on? Geometrian, neliön, jonkin ehdottoman, runsauden negatiivi. Eräänlainen haltioitumisen tila, joka kääntää mystisyyden ja kuut - tuskanhuutojen, hyväilyjen ja kuoleman ennaltamerkitsemät - joksikin muuksi kuin geometriaksi ja joksikin enemmäksi kuin vertauskuvaksi jostakin jakamattomasta. Restrepo työskentelee muunnosten, halkeamien ja kätköpaikkojen kautta, se on varmaa; siispä tämä sama kuu edustaa väistämättä myös eräänlaista vastareaktiota taiteen eturintaman "kovalle" geometrialle. Mutta ei tule unohtaa sitäkään, että tämä koskee myös joitakin hänen omia maalauksiaan, se on vastareaktio myös hänen varhaisrealisminsa maalauksille kätkettyine kasvoineen.

 

Kaiken kaikkiaan, emme voi olla yhdistämättä hänen teoksiaan intiimiin harmoniaan, nyyhkytyksiin ja aikojen täyttymiseen hondurasilaisen Ricardo Aguilarin (1915-1951) maalauksissa; tämä osoitti, että kuu on, paitsi taivaankappale, myös itseriittoinen metafyysinen hahmo. Tämä ajatus kutoutuu myös Black Moons-sarjaan. Kuut ovat kysymyksiä maailmankaikkeudelle - vaikkakin maallisemmalla tavalla, jotta emme unohtaisi, että kyseessä on, paitsi mietiskely, myös toiminta kuten sotaharjoituksissa. Tästäkö syystä ehkä Restrepon kuut ovat hetkellisiä olioita, vain ne tietävät, miten ilmaista irrallisuutta, samaa, jonka löytää Paul Kleen maalauksessa The legend of the Nile (Niilin legenda) vuodelta 1937?

 

Tegucigalpa, 14.2.2008

 

Käännös englannista suomeksi: FM Anja Virta

 

 

Tällä sivulla olevia tekstejä ja kuvia voi kuka tahansa kopioida, osittain tai kokonaisuudessaan, tieteellisessä tai opetuksellisessa tarkoituksessa, sekä myös henkilökohtaiseen käyttöön, mikäli kyseessä ei ole kaupallinen tarkoitus.  Olisi suotavaa, että lainaukset tekstistä tai sen kopiot lähetettäisiin taiteilijalle ja niiden ohessa ilmoitettaisiin yksityiskohtaisesti lainatun materiaalin käyttötapa ja -aika. Taiteilija voi, perusteltua pyyntöä vastaan, toimittaa kopioita joistakin kuvista.